Muistoissa labradorinnoutaja Kassu
Kassu oli maailman komein ja viisain koira, ainakin meidän perheen mielestä (niinkuin varmasti muidenkin mielestä oma koira on aina se
paras). Kassu tuli meille 2kk vanhana, kun olin päättänyt toisen luokan. Ennen koiran tuloa käytiin perusteellinen keskustelu millainen
meille tulevan koiran tulisi olla. Muutamia kriteerejä mainitakseni: koko ei liian suuri, eikä liian pieni (koiran kokoinen siis), lisäksi
lapsiystävällinen (olinhan vasta 9-v), ei saisi haukkua paljoa (asuimme silloin rivitalossa), jne. Kaikkien kriteerien suhteen saimme juuri
sellaisen koiran kuin olimme uneksineet ja jopa enemmänkin!
Kassu löytyi Kennelliiton pentuvälityksestä ja suunnitelmana oli "vain käydä katsomassa" pentuja ja harkita vielä. No, toisin
tietenkin kävi, kun yksi pennuista valoitti sydämemme: katsoimme urospentuja ja yksi niistä selkeästi päätti, että
tämän perheen otan minä. Kassu ei ollut vilkkain eikä rauhallisin pentu, se oli se ainoa pentu, joka oleili koko ajan meidän luona
(mm. mutusti äidin kengännauhoja). Valinta ei siis ollut vaikea, paremminkin Kassu valitsi meidät. Kassusta tuli ihan kotikoira, kotitokoa
harrastimme Kassun kanssa ja se tuntui oppivan nopeasti ja helposti. Alussa kävimme Savon Nuuskujen koulutuksissa ja treenasimme ahkerasti kotona:
Kassu olikin erittän tottelevainen, tuhojakaan se ei edes pentuna paljoa tehnyt. Kerran kun se yritti ottaa olohuoneenpöydän jalasta kiinni,
sille piti vain sanoa rauhallisesti: "Kassu, ei saa" ja sen jälkeen se ei siihen koskenut. Ainoat tuhot, mitä Kassu teki, oli muutamien kenkien
tuhoaminen, niin ja pistihän se poskeensa minun kallisarvoisen "My little pony"-tarrakirjan ;-) . Kerran kävimme kokeilemassa näyttelyä,
mutta Kassu sai harmaan nauhan yläpurentansa takia ja siksipä totesimme, etteivä näyttelykehät ole meitä varten, vaikka
ulkomuodoltaan upea koira muuten olikin niin yleisön kuin tuomarinkin mielestä.
Joskus reilun vuoden ikäisenä alkoivat kummalliset kohtaukset, joiden todistajana olin yleensä minä koulusta tullessani, se oli kamalaa
nähtävää ja aina soitinkin äidille tai isälle itkien kohtauksen aikana. Menimme eläinlääkärille, joka
epäili kohtausten johtuvan siitä, ettei Kassu ehdi venytellä (!), kun on niin onnellinen minun tullessa kotiin. Sen jälkeen menin aina
rauhallisena Kassun luo koulun jälkeen ja huolehdin, että se venytteli kunnolla. Tämä ei kuitenkaan poistanut kohtauksia saatika edes
vähentänyt. Vaihdoimme eläinlääkäriä, joka heti arveli, että kyseessä olisi epilepsia ja saimme reseptin.
Lääkkeet auttoivat välittömästi ja koko Kassun loppuelämän ajan käytimme tätä ihanaa
eläinlääkäriä, joka jopa tunnisti meidät kerran tavatessamme vieraassa kaupungissa.
Sairaudestaan huolimatta Kassu eli tasapainoisen ja mielestäni onnellisen elämän. Elämänsä viimeisenä viikonloppuna,
pääsiäisenä 2000, se vielä jaksoi juoksennella ja leikkiä kanssani pihalla (olin ensimmäistä vuotta opiskelemassa jo
Lappeenrannassa). Seuraavana pävänä, kun olin palannut lomalta takaisin Lappeenrantaan, äitini soitti minulle ja kertoi, että Kassu
oli jouduttu lopettamaan. Se ei ollut enää jaksanut nousta aamulla kunnolla ylös. Äitini soitti tälle ihanalle
eläinlääkärille, joka lähti heti meille, äidin ei tarvinnut viedä Kassua edes kotoa pois. Tahdon voimalla Kassu oli
vielä innokkaasti tervehtinyt lääkäriä. Nukutuksen jälkeen hän kehui Kassua voimakastahtoiseksi koiraksi, sillä
vaikka kivut olivat varmastikin kovat se oli vielä viikonloppuna halunnut jättää meille ihanan muiston reippaasta koirastamme ja
vielä viimeisenä päivänään tervehtinyt lääkäriä, kuin olisi vielä nuori pentu.
Kiitos Kassu, ihana kun olit olemassa lähes koko kasvuikäni!
|
